Käytetty hyväkuntoinen kirja.

Suomalaisia näyttävät erityisesti kiinnostavan viikinkien riimut. Tämä johtunee osittain siitä, että viimeaikainen historiantutkimus on osoittanut ainakin maamme länsi- ja etelärannikon kuuluneen Itämeren viikinkikulttuurin vaikutuspiiriin. Monet rautakautiset löydöt tukevat tätä käsitystä. On myös hyvin todennäköistä, että muinaiset esi-isämme osallistuivat viikinkien idänretkille. Numerologian ja astrologian keinoin voidaan tutkia ihmisen luonnetta, voimavaroja sekä mahdollisuuksia. Riimut ovat konkreettisempia ja käytännönläheisempiä. Niiden avulla voimme tutkiskella vaikuttimiemme ja tekojemme suuntaa. Riimuissa on ikivanhaa ihmiskunnan kollektiivista viisautta ja ne voivat viitoittaa meille tietä monin tavoin, mutta päätökset on kunkin meistä tehtävä itse. Viikingit olivat toimeliaita merenkulkijoita ja maanviljelijöitä. Teot olivat tärkeämpiä kuin pitkät puheet. Tästä taustasta kehittyivät riimut. Viikinkien henkeä kunnioittaen olen pyrkinyt laatimaan myös tämän teoksen mahdollisimman käytännönläheiseksi. Kunkin riimun yhteydessä on lyhyesti selvitetty myös sen taustaa symboliselta kannalta. Toivon tämän auttavan lukijaa ymmärtämään, että riimut ovat osa ihmiskunnan kulttuurien kehittymisen pitkää jatkumoa. Kun haluat määrittää sijaintisi ja suuntasi elämän merellä, kysy rohkeasti neuvoa riimuilta ja anna arvoa niiden neuvoille, vaikka ne eivät aina sinua miellyttäisikään. RIIMUJEN HISTORIAA Sana riimu (rune) merkitsi alunperin muinaisgermaanisella kielellä karjumista. Muinaisskandinavian kielessä sana run merkitsi salaista kirjoitusta, gootiksi sana runa merkitsi salaisuutta tai kuiskaamista. Muinaisen englannin kielen roun ja rowan merkityssisältö oli lähinnä ?kuiskattu salaisuus?. Riimuja käytettiin sekä kirjoitusmerkkeinä että maagisina merkkeinä. Tässä kirjassa käsitellään jälkimmäisiä. Viikinkien ja germaanien mytologiassa riimut yhdistetään pääjumala Odiniin (germaanien Wotan tai Wodan), joka oli inspiraation, taistelun, viisauden ja kuoleman jumala. Odin ei myyttisten tarinoiden mukaan itse keksinyt riimuja, vaan voitti ne itselleen erään kokeen kautta. Roikuttuaan yhdeksän päivää keihään haavoittamana pyhässä saarnipuussa pää alaspäin, hän lopulta sai riimut itselleen. Riimujen historiallinen alkuperä on hämärän peitossa. Konkreettisten todisteiden vähäisestä määrästä johtuen riimujen historiallisista juurista on esitetty useita eri teorioita. Erään teorian mukaan riimut ovat kehittyneet kreikkalaisista ja roomalaisista aakkosista ajanjaksona 500 eKr.–400 jKr. Toinen teoria puolestaan esittää, että gootit kehittivät riimut etruskien käyttämistä aakkosista vuosina 200–100 eKr. Etruskit olivat Pohjois-Italiassa elänyt muinainen kansakunta. Nykyisen Itävallan ja Etelä-Saksan alueella eläneet gootit olivat ilmeisesti tiiviissä kanssakäymisessä etruskien kanssa. Tähän viittaavat tutkijoiden mukaan gootin kielellä kirjoitetut tekstit, joissa on käytetty etruskien kirjainmerkkejä. Edellä kuvatuista teorioista poikkeaa näkemys, jonka mukaan riimumerkit kehittyivät kivi- ja pronssikausilla tehdyistä ns. Hallristningor-kaiverruksista, joita on löydetty monista paikoista Pohjois-Italiasta, eteläisestä Saksasta ja Itävallasta. Useat näistä kaiverruksista muistuttavat riimuja. Riimujen alkuperän tutkiminen on vaikeaa, koska varsinaiset säilyneet riimukirjoitukset ovat niinkin ?uusia? kuin 400-luvulta jKr. Tutkimista vaikeuttaa myös se, että löydöt on tehty varsin laajalta maantieteelliseltä alueelta Ruotsista, Norjasta, Tanskasta, Brittein saarilta, Islannista, Pohjanmeren saarilta, Ranskasta, Saksasta, Itävallasta ja Venäjältä. Näyttää siltä, että kirjoitusriimumerkistöjä on ollut aikojen kuluessa käytössä useampia. Laajimmin käytössä olleita kirjoitusmerkkijärjestelmiä on kolme: germaaniset, anglosaksiset ja skandinaaviset ns. futhark-riimustot, joista germaaninen on todennäköisesti vanhin. Ensiksi mainittuun kuuluu kaksikymmentäneljä riimua. Sana futhark juontaa siitä, että germaanisen merkistön kuuden ensimmäisen kirjaimen äänneasut ovat f, u, th, a, r ja k. Tätä merkistöä käytettiin yleisesti 400–700 jKr. Pohjois-Euroopassa. Merkit on jaettu kolmeen ryhmään perheittäin (aettir), jotka on nimetty jumalien mukaan Freijan, Heimdallin ja Torin (Tyrin) riimuperheisiin. Anglosaksista futhark-riimustoa käytettiin Britanniassa 400–1100 jKr. 900-luvulle asti riimusto käsitti kaksikymmentäkahdeksan merkkiä ja sen jälkeen kolmekymmentäkolme. Lisämerkit otettiin mukaan edustamaan niitä muinaisenglannin äänteitä, joita ei käytetty Manner-Euroopassa puhutuissa kielissä. Kolmas pääjärjestelmä eli skandinaavinen riimusto oli käytössä koko Skandinaviassa ja Islannissa 400–1100 jKr. Skandinaavisella merkistöllä tehtyjä kirjoituksia on säilynyt kaikkein eniten. Tässä merkistössä on vain kuusitoista merkkiä. Tämä on erikoista sen vuoksi, että esimerkiksi norjan kielessä on enemmän äänteitä kuin muinaisenglannissa. Merkkien pienempi lukumäärä johtuu siitä, että tässä järjestelmässä jokainen riimu vastaa kahta tai kolmea eri äännettä. Riimujen levinneisyys todistaa, kuinka laajalle alueelle viikingit ja muut germaanista alkuperää olevat kansat ja heimot levittäytyivät. Heidät tunnettiin individualisteina, purjehtijoina, tutkimusmatkailijoina ja ryöstöretkeilijöinä. He olivat karskia väkeä, jotka halveksivat kuolemaa. Heidän käsityksensä mukaan vanhuuteen ja sairauksiin kuolleet ihmiset joutuivat maanalaiseen, hämärään ja kolkkoon kuoleman valtakuntaan, jota hallitsi synkeä Hel-jumalatar. He ihailivat miehiä, jotka kuolivat taistelussa. Kaatuneet soturit pääsivät pääjumala Odinin loisteliaaseen kartanoon Valhallaan. Pitkien purjehdusten ja uusille alueille muuttamisen rasitukset eivät pelottaneet heitä. He vaelsivat yli Euroopan ja purjehtivat aina Pohjois-Amerikkaan ja Venäjälle asti. Riimujen käyttö sekä kirjoitus- että maagisina merkkeinä jatkui aina 1100-luvulle asti. Kristinoppi suhtautui kansojen alkuperäisiin uskontoihin tuomitsevasti ja sen vuoksi myös riimut katsottiin kirkon piirissä paholaisen merkeiksi. Ylimykset kääntyivät kristityiksi Pohjois-Euroopassa osittain miekan avulla tehdyn pakkokäännytyksen ansiosta, mutta osittain myös sen vuoksi, että kristinoppi tuntui tarjoavan varmemmat takuut kuolemanjälkeisestä elämästä kuin alkuperäiset uskonnot. Kansa harjoitti alkuperäisiä uskontojaan vielä avoimesti 1100-luvulle saakka. Salaisesti riimuja on käytetty aina 1600-luvulle asti. Norjassa, Ruotsissa ja Suomen länsirannikolla ns. riimusauvat olivat kalentereina monien maanviljelijöiden käytössä vielä viime vuosisadalla. Synkemmissä merkeissä riimut olivat natsien käytössä 1930- ja 1940-luvuilla. Heidän tapauksessaan voidaan tietysti puhua riimusymbolien väärinkäytöstä. Mielenkiintoista riimuissa on se, että ne edustavat tietyllä tavalla hyvin ekologista maailmankatsomusta. Riimuthan ovat omalla tavallaan luonnon ja luonnonvoimien symboleja. Ne korostavat asioiden ja tapahtumien luonnollista järjestystä. Riimujen filosofian mukaan jumalatkin ovat osa luontoa, kukaan heistä ei yksinään kykene hallitsemaan sitä. Riimuja käyttivät pääasiassa maanviljelijät, merenkulkijat ja metsästäjät. Sen vuoksi ne ovat myös hyvin käytännönläheisiä. Luontaiselinkeinoissa mitään ei saa ilmaiseksi, kaikella on hintansa. Oma hyvinvointi ja eloonjääminen ovat myös riippuvaisia yhteisön hyvinvoinnista, joten riimutkin korostavat antamisen ja saamisen välistä tasapainoa sekä tiettyä vastuuta yhteisöä kohtaan. Viikinkiajan maailmassa ihmisiä uhkasivat muun muassa hallitsemattomat luonnonvoimat ja yllättävät vihollisten hyökkäykset. Kuolema kulki aina vierellä. Tähän kaoottiseen tilanteeseen riimut toivat omalta osaltaan järjestystä auttaen ihmisiä jollakin tavalla ymmärtämään luonnon lakeja. Riimut voivat auttaa nykyihmistäkin saamaan intuitiivista tietoa asioiden luonnollisesta järjestyksestä ja auttavat järjestämään ajatuksiamme kun tunnemme olevamme sisäisesti epätasapainossa