Käytetty hyväkuntoinen kirja.

Suomalaisten runojen uskonto on laaja tutkimus suomalaisen kansanuskon haltia- ja jumalkäsityksistä, kattaen myös kristinuskon vaikutuksesta syntyneet uskomukset pyhimyksistä ja paholaisista. Kirja ilmestyi vuonna 1915 ensimmäisenä osana Suomen suvun uskonnot -kirjasarjaa ja sen aineisto pohjautuu suurelta osin Kaarle Krohnin kaksi vuosikymmentä aikaisemmin toimittaman Suomen suvun pakanallisen jumalanpalveluksen tietoihin, joita on täydennetty suurella määrällä kansanrunoudesta kerättyä aineistoa.

Teos on kuvitettu 37:llä vanhalla uskonnollisia tapoja ja esineitä valaisevalla piirto- ja valokuvalla.

“Valveilla ollessaan sai metsänhaltian puheilleen tekemällä kitkanvalkean semmoiselle paikalle, jossa oli kolme istuimeksi sopivaa kiveä, metsänhaltiain istuinkivet. Metsänhaltia läksi mieluimmin liikkeille yön aikana. Mainittu kitkanvalkea oli viritettävä kello 11:n ja 12:n välillä juhannusta tai muuta juhlapäivää vasten yöllä, ja sitten odotettava, kunnes aurinko rupesi ylenemään; silloin tuli haltia.”

Kirjan sisällys:

Johdanto 3
Suomalainen tietäjä 10
Vainajat 40
Kalma ja Tuonela eli Manala 59
Hautausmaan väki ja haltia 65
Maan, metsän ja veden haltiat 68
Ahdasalaisempia haltioita 85
Erikoisnimisiä haltioita 94
Maa, vesi ja metsä eli Tapio 104
Elottoman luonnon palvonta 111
Puitten ja viljakasvien palvonta 127
Eläinten palvonta 141
Karhunpeijaiset 146
Ihmisenhaltia 164
Pyhimykset 170
Pyhimysten palvonnan pakanoituminen 201
Neitsyt Maaria 214
Paholaiset ja pahat paikat 245
Sankarit 301
Runollisia nimenmuodostuksia 347
Jumala 353
Sisällys 361

“Metsänväestä erillisenä tunnetaan vielä kallionväki eli vuorenväki. “Vuoren eli vaaran perkele ei ollut sama kuin metsän perkele.” Kallionväkeä otettaessa etsittiin semmoinen kallio, joka oli pohjoseenpäin aivan jyrkkä, ettei ole päivä paistanut milloinkaan, ja kivitikalla nakerrettiin kivimöykkyjä tammenlastulle. Kalliosta oli myös katsottava semmoinen paikka, joka oli aina märkänä, vaikka kuinka pouta olisi – sitä sanottiin itkeväksi kallioksi – ja sellainen kohta, että oli ristiin haljennut kivi. Rakoon oli vuoltava hopeaa ja siitä puukolla otettava pieniä kivimurusia nahkaiseen pussiin, johon ne piti kääriä niin, ettei niille milloinkaan saanut aurinkoa näyttää.”