Meille ei ole tarpeen kertoa kuka on Akseli Gallen-Kallela (1865-1931). Siveltimellään hän on tavoittanut kotimaamme luonnonnäkymät, kulttuurimme juurikerrokset ja mantujemme kansantyypit paremmin kuin ehkä kukaan.

Vähemmän tunnettua on, että Gallen-Kallela kunnostautui myös näiden aihepiirien sanallisessa luotaamisessa – ”jutelmin ja pakinoin”, kuten hän itse määritteli. Maalarimestarin elämän ehtoopuolella 1924 ilmestynyt Kallela-kirja syntyi, kun kirjallisuuden kääntäjä Martti Raitio taltioi pikakirjoituksella ystävänsä ”puhdetulen vanhanaikaisessa loisteessa” kertomia mietelmiä. Kiitos syntytavan, tekstissä on vahva suullisen tarinaperinteen tuntu: on kuin viettäisimme Gallen-Kallelan rinnalla pitkää talvi-iltaa. Emme kuule arkailevaa tai kuivakkaa hapuilua, vaan miehekästä ja ytimekästä mutta samalla herkkää, visionääristä ja runollista puhetta. Suuren sydämen sanoissa soi milloin loveen lankeamista hipova ylistys erämaalle tai humoristinen analyysi jostain matkan varrelta tavatusta veijarista, milloin välähdyksenomainen muistelma taiteilijaelämästä tai lapsuuden näystä. Filosofishenkiset mietelmät muun muassa tulesta, kaukokaipuusta, kuolemasta sekä ihmisen ja hevosen suhteesta ovat omaa luokkaansa. Tarkkanäköisyys ei vanhene.

Kallela-kirjan kultahippuja ovat myös lukuisat kuvat harvoin nähdyistä piirustuksista ja akvarelleista. Monet ovat harjoitelmia ja luonnoksia, alkuvoimaisia välittömyydessään.

Sisällysluettelo:

Alkusanat
Kansantyyppejä
Kansamme luonnekuvasta
Kauko-kaipuu
Tulesta
Kuu paistaa heleästi
Katkelma metsiemme tarinasta
Koti-ikävöintiä
Syönnöksistämme
Reppu ja sauva
Ihmisestä ja maaemosta
Kuolemasta
Filosoofista pikkupilaa
Hulkko
Ihminen ja hevonen
Pieniä maalarin-muistelmia
Sukumerkkijärjestelmästä
Laaksoista kukkuloille

“Siellä pohjoisessa, napapiirin sisäpuolella, tapasivat silmäni ne näyt, joita olin lapsesta saakka ihannoinut. Siellä kohtasin ne elämän muodot, joiden todella tunsin soveltuvan luonteelleni.

Siellä oli tietöntä maata, siellä kuvastelivat vielä taivaanrannalla ääriviivat koskemattoman sydänmaan, täynnä omaa elämäänsä. Siellä tenhosi uudella voimalla taivaan kuulakkuus ja metsien hurmaava salaperäisyys.

Oleskellessani perheineni Paanajärven sydänmailla ei ikinä tullut ikävää, vaan päinvastoin eli halu päästä vielä syvemmälle kodikkaaseen korpeen.”

- Palokärki. Maalattu Paanajärvellä Kuusamossa 1892-1893.

”Palokärki on aina ollut ystäväni… Perin vastenmielisesti ammuin sen, sillä rakastan tätä lintua ja iloitsen siitä, että sekin nyt on rauhoitettu. Tapoin sen vain mallikseni, sillä minun täytyi saada se tähän kuvaani kohottaakseni erämaisen yksinäisyyden tunnetta. Tämä punainen täplä on yksilön elämän huuto korven hiljaisuudessa.”