Välineellisen järjen kritiikin keskeinen käsite on ”järki”, jonka Horkheimer ymmärtää toisaalta ajatteluna ja toisaalta itsesäilytyksenä. Nämä kaksi järjen ulottuvuutta ilmenevät länsimaisessa filosofiassa objektiivisena ja subjektiivisena järkenä. Objektiivinen järki kiteytyy perinteisesti filosofioissa, joissa järki tuottaa kattavan teorian luonnosta, yhteiskunnasta ja ihmisestä sekä perustaa arvoja, päämääriä ja elämän tarkoitusta. Subjektiivinen järki sen sijaan rajoittaa ajattelun keinojen laskelmoimiseen ennalta määrätyn järjestelmän rajoissa. Tällöin päämäärät ja arvot otetaan annettuina eikä niitä kritisoida. Läpiteknologisoituneessa yhteiskunnassa järjen subjektiivinen muoto saa ylivallan välineellisenä järkenä, joka kattaa kaikki elämän osa-alueet.

Teoksen julman ironinen lähtökohta on, että sosialististen ja lukuisten filosofisten oppijärjestelmien tavoite maailman ja yhteiskunnan järjellistymisestä oli saavutettu. Kun tämä unelma oli vihdoin toteutettu ja järki oli tunkeutunut syvälle inhimilliseen elämään, oli maailmaa kohdannut kuitenkin pelastuksen sijasta suuri onnettomuus. Valistuneen ajattelun välineellinen järki ilmeni puhtaana fasismissa ja muissa totalitarismeissa sekä tieteellisessä positivismissa.Teokseen on käännetty myös kuuluisa vuonna 1941 ilmestynyt ”Järjen loppu” -artikkeli, jossa Horkheimer esittää tiiviisti Välineellisen järjen kritiikin keskeisen argumentin järjen välineellistymisestä hänelle tyypillisellä tarkalla filosofian historiallisella analyysilla ja herkkyydellä.